Suomen ja Ruotsin välillä on satoja vuosia kestänyt keskinäisriippuvuus. Välillä maat muodostivat jopa ”yhteisvallan”. Ruotsin 1600-luvulle ajoittuvaa suurvaltakautta kuvataan Suomen ja Ruotsin yhteiseksi saavutukseksi. Myöhemmin 1700-luvulla geopolitiikka – Venäjän ”turvallisuusintressi” tai paremminkin imperiaalinen laajentumishalu – rapautti yhteisvallan perustukset ja johti 1809 Suomen valtiolliseen eroon Ruotsista.
Kylmän sodan päättymiseen liittyi odotus, että geopolitiikka ei enää määräisi valtioiden suhteista. Sotilaallinen varautuminen menetti samalla merkitystään. Se pyrittiin korvaamaan yhteistyöllä. Suomi ja Ruotsi lähentyivät toisiaan EU-jäsenyyden myötä eivätkä suunnitelleet keskinäisen sotilaallisen yhteistyön syventämistä. Euroopan yhteistyövarainen turvallisuusjärjestelmä osoittautui kuitenkin myöhemmin illuusioksi.
Geopolitiikan paluu yllätti Itämeren alueen liittoutumattomat maat, kun Venäjä valloitti talvella 2014 Krimin niemimaan. Baltian maat eivät olleet ottaneet riskiä vaan olivat liittyneet Natoon 2004. Tapahtunut käänne osoitti etenkin Ruotsille, että sen 2000-luvulla tekemät puolustuksen ohentamisratkaisut olivat perustuneet arvioon, että sota ei enää ollut mahdollinen Euroopassa. Suomessa oli torjuttu keskustelu Nato-jäsenyydestä, mikä oli seurausta ylioptimistisista Venäjän kehitysarvioista, mutta myös historian tulkinnoista.
Suomi ja Ruotsi joutuvat tekemään lopulta valinnan sotilaallisen liittoutumisen ja puskurivaltioksi jäämisen välillä. Molemmissa tapauksissa ratkaisu sisältää riskejä. Kummatkin maat vastustivat jopa EU:n sotilaallista vahvistamista. Nyt niiden on pohdittava keskinäistä sotilaallista ”liittoutumista”, mutta yhtä lailla arvioitava liittymistä puolustusliitto Natoon. Samalla nousee esille kysymys: yhdessä vai erikseen?
